Parranajotekniikan historia
Homo Sapiensista Gentsiin
Kirjoittanut parturi Simon
Jo aikojen alusta lähtien miehen tarve ajaa kasvojen karvat on ollut keskeinen rituaali – toisinaan esteettisistä ja uskonnollisista syistä, mutta yhtä usein käytännöllisistä. Yksi karva kasvaa nimittäin noin 15 cm vuodessa. Olemme toisessa artikkelissa tarkastelleet parran ja parranajon historiaa, mutta tässä keskitymme syvemmin työkaluihin ja parranajotekniikan kehitykseen menneisyydestä nykypäivään.
Esihistoriallinen ja antiikin aika
Vaikka mielikuva parrakkaista, karvaisista luolamiehistä elää vahvana, arkeologiset löydöt osoittavat, että karvanpoistoa ja parranajoa kokeiltiin jo kivikaudella. Noin 60 000 vuotta sitten käytettiin hiottuja simpukankuoria "höylänä" – varmasti aikaa vievä ja epämukava prosessi, mutta silti ensimmäinen askel kohti moderneja välineitä.
Antiikin ajassa parranajo nousi ensimmäistä kertaa tietoiseksi valinnaksi. Muinaisessa Egyptissä lähes kaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, olivat oikeasti sileäksi ajeltuja, vaikka faaraot korvasivat ajellun parran ja päänsä keinotekoisilla, elegantilla partaproteeseilla ja peruukeilla – nämä symboloivat jumaluutta, asemaa ja valtaa. Egyptin kuumuudessa haluttiin välttää loisia ja huonoa hygieniaa. Mitä korkeampi asema, sitä tärkeämpää oli olla karvaton – yleisesti karvoitus liitettiin huolimattomuuteen. Jos oma parturi ei ollut mahdollinen, ammattilaisia löytyi – ensimmäiset parturit. Työkalut olivat pääasiassa hiottuja kiviä, jotka kiinnitettiin puuvarteen, ja karvaa poistettiin myös hohkakivellä hankaamalla.
Kehon ja kasvojen karvat nähtiin Egyptissä epäpuhtaina ja häpeällisinä, mutta antiikin Kreikassa parta sai uuden arvon viisauden merkkinä, eikä egyptiläisten karvattomuuden ihannetta ymmärretty. Aleksanteri Suuren myötä kaikki muuttui, kun hän kielsi sotilailtaan parran, sillä se oli sodassa epäkäytännöllinen ja vaarallinen. Tässä vaiheessa ilmestyivät ensimmäiset veitsimäiset työkalut, pronssista tai raudasta valmistetut, tarkoitettu nimenomaan parranajoon.
Karvanpoistovoiteet eivät ole moderni keksintö – niitä kehitettiin jo Egyptissä, esimerkiksi arsenikkiyhdisteistä tai erilaisista lääkekasveista (mukana saattoi olla lepakon verta ja kyykäärmeuutetta!). Näitä kehitettiin edelleen antiikin Roomassa, jossa sileäksi ajeltu ulkonäkö oli ihanne keisari Hadrianukseen asti. Roomalaiset käyttivät päivittäin pinsettejä, mutta nyt parranajoveitsi alkoi saada muotonsa – on löydetty jopa käytännöllisiä, kauniisti koristeltuja taittoveitsiä. Rautaiset partaterät tulivat käyttöön. Usein mentiin "tonsorille", parturille, mutta parranajo ei ollut vaaratonta – parranajovoiteita ei käytetty, ja vaikka verta ei vuotanut yhtä paljon kuin taistelukentillä, saattoi käydä huonosti. Parrattomuuden muoti jatkui keskiajalle – ritarit olivat sileäksi ajeltuja, sillä muuten kypärän käyttö olisi ollut mahdotonta.
Partaveitsen moderni aika
Ensimmäiset länsimaiset partaveitset nykyisessä merkityksessä – niin sanotut straight razorit – kehitettiin Englannin Sheffieldissä, kun Benjamin Huntsman onnistui 1740-luvulla valmistamaan kovan hiiliteräksen terän, eli raudan ja hiilen seoksen. Aluksi englantilaiset valmistajat eivät innostuneet keksinnöstä; vasta ranskalaisten omaksuessa prosessin ja tehdessä siitä suositun, se levisi laajempaan käyttöön – ranskalainen Thiers-Issard käyttää yhä samaa valmistusmenetelmää huippuluokan veitsissään. 1800-luvulla saksalaiset toivat markkinoille pehmeämmän hiiliteräksen, ja Solingenin alueesta tuli pian synonyymi terästuotteille – erityisesti keittiöveitsille, parranajovälineille ja manikyyrituotteille. Pehmeämpi teräs oli helpompi teroittaa, stroppata ja huoltaa. Kaikki eivät kuitenkaan ajaneet partaansa päivittäin – aluksi vain ylemmillä luokilla oli varaa palvelijoihin, jotka hoitivat parranajon. Parturit luopuivat pian yksinkertaisista lääketieteellisistä tehtävistään ja keskittyivät parranajoon ja hiustenleikkuuseen – parturiliikkeitä avattiin yhä enemmän, erityisesti Englannissa ja Yhdysvalloissa, mutta vasta 1900-luvun alussa parranajo parturissa tuli arkipäivää kaikille yhteiskuntaluokille. Englannin vanhin tunnettu parturiliike on Truefitt & Hill, joka avattiin Lontoossa jo vuonna 1805.
Safety razorin kehitys
Jo 1800-luvun puolivälissä kokeiltiin terän asettamista varren päälle, mutta vasta 1880-luvulla Frederic ja Otto Kampfe New Yorkissa toivat markkinoille ensimmäiset mallit, joissa terä suojattiin metallikotelolla. Ensimmäiset mallit olivat niin sanottuja single-edge-höyliä, joissa pieni yksiteräinen partaterä asetettiin luukkumaiseen koteloon. Näitä kutsuttiin myös "GEM"-höyliksi. Niitä ei enää valmisteta, mutta teriä voi yhä löytää, jos onnistuu hankkimaan tällaisen kuriositeetin antiikkimarkkinoilta.
GEM-höyliä valmistettiin vuosia, mutta jo 1901 King Camp Gillette patentoi version, josta tuli modernin miehen luottoväline vuosikymmeniksi: saftey razor kaksoisterällä – double-edge safety razor – mahdollisti terän helpon vaihdon. Alun perin se oli tarkoitettu ensimmäisen maailmansodan sotilaille kannettavaksi parranajovälineeksi, mutta kotiin palattuaan he saivat pitää ne. Suosio kasvoi nopeasti, terien kysyntä lisääntyi ja sekä höyliä että teriä alettiin valmistaa massatuotantona. Syntyi käsite "be your own barber", sillä nyt miehet saattoivat ajaa partansa itse. 1920-luvulla tuli myös Schickin "Inject razor", jossa terää ei tarvinnut koskea lainkaan – uusi terä työnnettiin kasetista ja vanha poistui automaattisesti.
Vanhat partaterät olivat edelleen hiiliterästä, mikä tarkoitti, että ne tylsyivät nopeasti tai vaativat stroppausta, ja ruostuivat helposti. Ratkaisu löytyi vasta 1960-luvulla, kun englantilainen Wilkinson Sword toi markkinoille ruostumattomasta teräksestä valmistetut terät – hiiliterästä, johon oli lisätty kromia. Terät pysyivät terävinä pidempään eivätkä ruostuneet yhtä helposti.
Klassinen double-edge saftey razor sai pian useita eri malleja: perinteisen "suljetun kamman" lisäksi ilmestyi aggressiivisempi "open comb" -höylä, jossa terä on vapaammin esillä ja sen leikkuureuna suojataan vain kammalla. Saksalainen Merkur toi markkinoille myös mielenkiintoisen slant-höylän, jossa "twistattu" pää mahdollistaa erittäin läheisen ajon ja minimoi kitkan. 1940-luvulla esiteltiin kätevä butterfly-mekanismi, jossa terä vaihdettiin helposti kiertämällä kahvaa, jolloin pää avautui kahdeksi luukuksi – muotoilu, joka sopi täydellisesti "space age" -teknologiaan. Butterfly-malli yleistyi 1950-luvulla ja siitä tuli pitkään isovanhempiemme ja vanhempiemme suosikki.
Muut tekniikat valtaavat markkinat
1960-luvulla markkinoille tuli täysin uusi tekniikka, kun moniteräjärjestelmä (ns. cartridge razor) esiteltiin ja erityisesti Gillette nousi markkinajohtajaksi. Kahvasta tehtiin ergonomisempi ja terävät kaksoisterät, jotka vaativat partasaippuaa tai partavaahtoa (samoin kuin partaveitsi), korvattiin vaihdettavilla päillä, joissa oli useita päällekkäin asetettuja teriä. Kolmiteräinen Mach3 ja myöhemmin viisiteräinen Fusion mahdollistivat helpon ja turvallisen parranajon – riitti partavaahto suihkepullosta tai höylän oma "lubra-strip" valmistelemaan ihon.
Vaihtoehtona tuli myös sähköinen parranajokone niille, jotka halusivat ajaa parran nopeasti ja helposti ilman partavaahtoa – se esiteltiin jo 1930-luvulla ja säilytti suosionsa vuosikymmeniä, vaikka sen tulos on pinnallisempi eikä yhtä sileä. Kiireisille se oli kuitenkin todellinen pelastus – ja sitä saattoi käyttää jopa autossa!
Nykyään saftey razor on jälleen muodissa, ja on huomattu, että edulliset terät ovat sekä tehokkaampia läheisen ajon ansiosta että huomattavasti edullisempia ja kustannustehokkaampia. Gents tarjoaa useita suosittuja höylämerkkejä kuten Merkur, Benjamin Barber, Sailor's, ja saftey razor sopii täydellisesti ajan retrohenkeen sekä tarjoaa miellyttävän parranajoelämyksen, joka huokuu laatua. Sama pätee parranajovoiteen tai partasaippuan ja partasudin käyttöön. Myös perinteinen partaveitsi ja sen yksinkertaisempi versio shavette vaihdettavilla partaterillä (jota parturit Suomessa nykyään käyttävät) ovat kokeneet ansaitun renessanssin.